Olipa kerran pikku kaupunki jossa oli kerjäläisiä. Kaupunki oli niin köyhä, ettei siellä ollut edes kaivoa. Niinpä kylä kävi hakemassa naapurikaupungista vettä. Heidän omassa kaupungissaan ei ollut kuningasta, mutta naapurikaupungissa oli. Kuningas oli huomannut köyhyyden, ja kutsui köyhät juhliinsa.
Köyhät olivat innoissaan. He saisivat ilmaista ruokaa niin paljon kun tahtoisivat! Kuningas piti juhlissa puheen, jossa sanoi haluavansa naapurikaupungillekin kuninkaan, jotta kaupunki ei olisi niin köyhä. Kuningas sanoi, että hän arpoisi kansalaisten joukosta jonkun kuninkaan. Kansalle tuli kamala mekkala. Kaikki tahtoivat kuninkaiksi, koska he olivat usein rikkaita. Rikkaat sortivat köyhiä, niinpä köyhillä ei ollut minkäänlaista toivoa tulla kuninkaaksi. Eräänä aamuna köyhä poika meni metsään rukoilemaan. Hän tahtoi hyvin hartaasti kuninkaaksi. Hän löysi metsästä luolan, joka oli tosi suuri. Hän meni luolan sisään, jossa hän näki kaikenlaisia arvoesineitä. Poika oli innoissaan ja otti sieltä taskut täyteen arvoesineitä. Poika kuuli askeleita, joku oli tulossa luolaan. Kohta hän huomasi varjon, joka läheni häntä. Poika huomasi, kuinka hänen hengityksensä nopeni ja kädet tärisivät.
Nurkan takaa tuli hyvin pieni, varmaan metrin pituinen ihminen. Ihminen tuli pojan luokse ja sanoi nopeasti ja vähän äkäisesti: ”Hei, olen Claus. ” Poika vastasi peloissaan: ”He-hei olen Kalle.” ”Mitä teet täällä minun luolassani?” , kysyi Claus hiuksiaan sivellen. Kalle kertoi Clausille koko tarinan kunnes Claus keskeytti hänet ja sanoi: ”Minä taidan tietää tuohon ongelmaan vastauksen, koska olen asunut viimeiset 40 vuotta luonnossa. Voisin siis saada sinut kuninkaaksi, mutta vain yhdellä ehdolla.” ”No mikä se ehto on?” , poika kysyi toiveikas ilme kasvoillaan. ”Sillä ehdolla, että kun pääset kuninkaaksi, saan asua linnassa ilmaiseksi. Voisin muuttaa itseni vaikka hovinarriksi”, Claus sanoi viekkaasti. ”Kyllä, kyllä ehdottomasti!” ”Kalle kuninkaaksi päästä saa, eikä sitä voi mikään muuttaakaan”, lausui Claus loitsunsa.
Kuului vain ”plop”, ja Kalle olikin jo suuressa linnassa. Kalle meni linnan parvekkeelle ja kaikki kansa hurrasivat hänelle. Joka ikinen kumartui. Kalle meni kuninkaan paikalle ja oli ihmeissään. Hän antoi katseensa kiertää pitkin linnaa tyytyväisenä. Paikalle saapui palvelija, joka kysyi: ”Tahtoisitteko jotakin? Voin tuoda ruokaa, viihdettä.. Mitä ikinä tahdottekaan.” Kalle mietti hetkisen ja sanoi: ”Minua ei nyt oikein ruoka maita, mutta tahtoisin jotakin viihdettä. Tuokaa vaikka narri tänne.” Palvelija lähti ja sulki suuren salin ovet. Vähän ajan päästä ovi avautui. Sisälle astu Claus. ”Oi, Claus!” , Kalle-kuningas huusi. ”Etkö muista mitä lupasit? Minulla on ihan kauhea nälkä! Tahdon heti ruokaa!” , Claus selosti. Kuningas kutsui palvelijansa ja käski tuomaan seisovan pöydän juhlasaliinsa. Hän tahtoi 9 eri ruokalajia. Kuningas kulutti muutamana päivänä hyvin paljon rahaa, ja vielä vain omiin huvituksiinsa!
Viikon kuluttua kansa käski kuninkaan parvekkeelleen. Kalle tuli paikalle ja kysyi kansalaisilta: ”Mikä hätänä, kun kehtaatte pilata päiväuneni?” Kansalaiset vastasivat vihamielisesti yhteen ääneen: ”Milloin korjaat tiet ja rakennukset mitkä lupasit jo ajat sitten korjata” Kalle vastasi: En ole vielä kerinnyt, on ollut niin paljon kiireitä.” Kansa huusi vastaan: ”Mitä ihmeen kiireitä muka sinulla on ollut! olet löhöillyt ja syönyt kaikilla kaupunkimme rahoilla” Kalle vastasi: ”Meillähän on vielä vaikka kuinka paljon rahaa, eikö niin hovimestarini?” Hovimestari tuli hämmentyneen näköisenä paikalle ja vastasi: ”Meidän rahamme ovat miltei kokonaan loppuneet, mukaan lukematta niitä paria hassua kolikkoa.” Kalle oli vähällä pökertyä. Kansa huusi raivoissaan. Kalle makasi maassa ja näki vain hovinarrin joka pudisteli päätään surullisena.
Kalle heräsi kun hänen päälleen heitettiin vettä. ”Kalle, Kalle, oletko kunnossa?” huusi Kallen äiti. Kalle mumisi: ”Claus muuta minut takaisin omaksi itsekseni” Kalle heräsi ja katsoi ympärilleen. Ympärillä oli kaikki tuttu ja turvallinen. Hän oli kotona.
